Valehtelisin törkeästi, jos väittäisin, että Pikkupöllö on koskaan erityisen siististi sormisapuskoinut, mutta nyt on päästy sotkussa aivan uudelle asteelle! Uusinta uutta safkailun kiehtovassa maailmassa on napata nyrkin täydeltä tavaraa ja hieroa se korvan taakse elegantilla liikkeellä, molempi parempi eli mielellään kaksin käsin. Bonuspalleroita mustikasta ja tomaattikastikkeesta.
Meillä aloitettiin sormiruokakokeilut kurkkulohkoilla, kun Pikkupöllö oli noin 5,5-kuinen, ja annettiin heti kaikkea tarjolle (poislukien suola, maitotuotteet, tukehtumisvaaran aiheuttavat ruuat, neuvolan kieltolistalla olevat jne.). Tyttö on ollut koko reilun kolmikuisen ruokailijanuransa ajan todella kiinnostunut ruoasta ja maistellut kaikkea eteensä saamaa ennakkoluulottomasti, ja syöty on vaikka sun mitä - välillä vaihtelevalla menestyksellä - alusta asti kuitenkin mahdollisimman pitkälti samaa ruokaa koko porukka. Emme ole tiukimman linjan sormiruokailijoita, jotka eivät siis puutu lapsen syömiseen mitenkään, vaan autamme joskus lusikoimisessa. Typy kyllä osaa sen jo, mutta läästii mieluummin kaikkea käsin ja sormin. Pinsettiotekin löytyi jo aikaa sitten, mutta sipertäminen ei jaksa innostaa, vaan tyttö rouhii mieluummin suuhunsa reiluja kouralohkoja. Selvästi isäänsä tullut suurten linjojen vetäjä; äiti taitaa olla tämän perheen ainoa (neuroottinen, kröhöm) yksityiskohtiin keskittyjä.
Sormiruokailun (ts. lapsen syöttämisen/syömisen ylipäänsä) huonoja puolia on siitä syntyvä sotku. Pupunaattori oppi nopeasti - lattiaan roiskahtavan puklunlätsähdyksen ehdollistamana, no doubt * - etsimään optimaalisen päivystyspaikan keittiönpöydän vierestä heti, kun ruokalappua aletaan kaivaa esiin. Eipähän juuri tarvitse lattiaa siivoilla ruuan jälkeen... Pöytää joutuu kyllä edelleenkin pyyhkimään, koska Pikkupöllön mielestä ruoka kuuluu kerätä aina lautaselta kasaksi pöydälle (josta sitä voi nokkia suoraan suuhunsa), mutta ihan kuin pahin sottaus alkaisi muuten olla ohi (korvantaustojen tuhruja lukuun ottamatta).
Meillä kävi viikonloppuna vieraita, ja lapsi viihtyi kolmen (3) ruokalajin aterian ajan erinomaisesti (!) mukana. Vaikka välillä on turhauttanut miettiä ja kokata monipuolisia, suolattomia (lue: mauttomia, piipittää hän tuohtuneena) ja maidottomia (lue: juustottomia, niisk) ruokia, joista osa on päätynyt lattian kautta koiran kitaan lapsen tuskin edes maistettua mitään, nyt alkaa tuntua siltä, että kannatti. Lasta ei tarvitse viihdyttää tai leikittää ruuan aikana, vaan hän syö aina muiden mukana ja osallistuu seurusteluun - pyhitämme yhteiset ateriat yhdessäololle, mistä toivon mukaan tulee perheelle pysyvä perinne. Jos tällä muutaman kuukauden "ylimääräisellä" säätämisellä (Kyllä, aivan taatusti olisi selvinnyt helpommalla, kun olisi naksauttanut vain valmisruokapurkin auki tai edes lusikoinut itsetehdyt soseet suoraan pikkusuuhun. Tässä oli ihan tosissaan tekemistä.) on saatu lapsi suhtautumaan ruokaan osana yhteistä arkea, ei mennyt tuskailu hukkaan. Nirsoilua ja ruokaraivareita odotellessa... Tai ihan oikeasti odotan kyllä suolan ja maitotuotteiden mukaan ottamista, jos rehellisiä ollaan.
* Alkoi olla jo suhteellisen koomista, millä vauhdilla se rynni jalat sutien lätäkölle toiselta puolen taloa! Onneksi puklailu alkaa olla ohi, niin ei kolhi reppana itseään enää mutkissa seiniin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Antaa paukkua!