Pieni maitovalas ja pieni univalas

Pikkupöllö on saanut äidiltään lempinimen Pieni maitovalas (kyllä, tässä taloudessa rakkaalla lapsella on hyvin monta nimeä), koska hyräilee maitoa juodessaan. Pieni maitovalas sihkuttaa kaikki pyjamansa polvista ja varpaista puhki, eikä kaikkia ole kannattanut edes yrittää paikata. Valaskuosista pyjamaa en vain raaskinut nakata menemään, koska olen sentimentaalistunut höppänä. Pienelle maitovalaalle piti siis kehittää valaskuvioinen valas, jotta varmasti alleviivattaisiin valautta.

Varpaille tuuletusta

Olen onnistunut viiden rivin aikana toistamaan sanaa valas niin monesti, ettei se kuulosta enää oikealta sanalta. Saavutus se on pienikin saavutus!

Koska kaavat, ompelulehdet, suunnittelu ja harkintakyky ovat niille, joilla on elämässään tarjolla luksusta nimeltä aika, keskittymiskyky, energia ja aivotoiminta, siirryin suoraan vaiheeseen sakset heilumaan.

Selvästi valaskaloja

Tästä lähdetään

Lähtötilanteessa luovalla ompelijanerollamme oli pikkukätösissään suunnilleen samanlaiset sivukappaleet (erityisen ylpeä olen siitä, että tajusin etukäteen varmistaa, että kuviopuoli tulee molempiin kappaleisiin ulospäin) ja muutama epämääräinen suikale mahaksi ja seläksi.

Mitä jäljelle jää...

Loppupyjaman silppusin fyllingiksi, koska jos paljosta tv:n katselusta muuta ei käteen ole jäänyt (kuin patalaiskuus ja kymmenkunta ylimääräistä kiloa) niin sen olen vähintäänkin oppinut, että todisteita ei jätetä. Mitään pyjamaa ei ole koskaan ollutkaan! Ette voi todistaa!

Jätin valasreppanamme hieman luttanaksi, jotta nutisteltavuus ei kärsi (tai koska 74-senttisestä pyjamasta ei riitä loputtomiin täytettä - jätin saumakohdat käyttämättä, jotta täyte on mahdollisimman pehmeä). Täytevalinnan rehellinen syy: eihän minulla varastossa mitään vanua tahi vastaavaa ole, mutta onpahan nyt koko elukka pyykkikonekelpoinenkin. Tosin en usko, että häntä tahritaan mustikkapuuroon ja voileipään. Pikkupöllö pitää tätä kalleimpana aarteenaan ja hivelee sitä pienin sormin kerran viikossa, jottei kangas vain kulu. Uskoisin.

Lopputulos on kauniisti sanottuna sangen itse tehdyn näköinen, mutta eipä tässä tehdaskliinistä tulosta ehkä ollut vara odotellakaan.

Pyrstö pystyyn, hep

Hää ossaapi seisoa masullansa

Sauma sattui suuksi vahingossa insinööristarkan mittaustoiminnan ja kaukokatseisen, yksityiskohtiin keskittyneen designin ansiosta

Kainaloon kelpuutettu

Että tulipahan sitten väkerrettyä ja siperrettyä aikansa kuluksi, kun ei tuota muutakaan tekemistä olisi ollut.

Sukkasamiksii!

Kun Pikkupöllö katseli vielä maailmaa äiteensä napanahkan läpi, iski minuunkin (onneksi lievä) pesänrakennusvietti, lähinnä neulomisvimman muodossa. Tuli suihkittua peittoa ja suunniteltua vaikka sun mitä, ja sitten raskausuupumus ja sittemmin eräs nimeltä mainitsematon pieni huomiohyrrä tiputtivat käsityöt prioriteettilistalta kokonaan. 

Viime syksynä sitten totesin, että liinaan tarvitaan pitkävartista lisätöppöstä. Jostain sielun syövereistä syöksähti yllättävä hinku a) kilkutella sukat itse (sukkapuikkojen kilinässä kun on jotain hypnoottisen rauhoittavaa, silloin kuin karannut silmukka ei veetuta niin että päälaki irtoaa, ja kieltämättä kaipaisin rauhottavia. Lähes joka päivä.) ja b) tehdä perheen naisväelle samanlaiset sukkaset.

Kohokierrettä kaksin kappalein.

Huomatkaa 1) sisustuksen väreihin sopiva lankavalinta 2) AURINKO 3) aina yhtä avuliaan ja osallistuvan Pupunaattorin hännän varjo, "Hei mutsi, mitä sä teet?". Älkää huomatko karvaista sohvaa.

Multitaskingia parhaimmillaan: missä oma jalka, missä lapsen jalka, missä lapsi, missä koira, minne kännykamera sojottaa, kuka putoaa sohvalta ensin...

Joo, tuoksuu hyvältä!

Pois jalasta, paha sukka!

 

 

 

Alempi jalka kuuluu äidille, uskokaa pois.

Pakoooon!

Ohje Novitan sukkalehdestä, "Sukka ilman kantapäätä eli putkisukka" noin puolentoista vuoden takaa, öhöm.