Pikkupöllöllä oli eilen 1-vuotisneuvola, minkä kunniaksi pikkuiseen tintattiin piikki jos toinenkin, ja hei, isketään nyt kerta kiellon ja kaupan päälle vielä kolmaskin. Kuten arvata ehkä saattaa, loppupäivä oli kaikkea muuta kuin ihana ja yö vielä pahempi. Isän syli ei kelvannut koko iltana ja yön typykkä hohti kuumuuttaan kainalossa, kitisi pahaa oloaan eikä löytänyt pistokohtien pakotukselta mukavaa asentoa. Äiti hyssytteli, paijaili, hyräili ja lohdutti minkä taisi ja nukkui itse noin kolme tuntia, silmänräpäys kerrallaan.
Aamu avautui yhtä ankeana, eikä tyttö sietänyt irtautua sylistä edes aamupalan tekemisen ajaksi. Äiti kiskoi kahvikupillisensa (kirj. huom. Kyseessä on monikko.) lattialla, kuuma lapsi sylissä, kirjasta hauta* ja palloa osoitellen. Eikä ole kohta vuorokauteen kertaakaan menettänyt malttiaan, turhautunut tai joutunut edes huokailemaan syvään marttyyriuttaan osoittaakseen.
Pikkupöllö on ollut pienestä pitäen kovin sylikeskeinen lapsi, jota ei ole saanut laskea lattialle, jättää sitteriin tai muutoin hylätä kuin poikkeustapauksissa. On siis saanut alistua siihen, että päivisin ei tarvitse yrittääkään muuta kuin olla lapsen kanssa. Tähän päälle vuoden huonot unet ja nyt vielä pienen eroahdistus, niin saan häpeäkseni tunnustaa, että välillä on ollut todella vaikea kestää sitä, ettei saa hetkeäkään olla irti lapsesta koko päivänä.
Mikä siinä on, että kun lapsella on painava syy, kuten tässä tapauksessa rokotukset, kitistä ja haluta syliin, suoraa huutoakin jaksaa kuunnella tyynenä ja lempeänä? Ja kun lapsi narisee syyttä suotta, pinna soi epävireisenä kuin
Lapsi nukkuu hetken uupumustaan ja särkyjään, äiti tilittää pahaa oloaan, häpeää ja vannoo taas kerran olevansa tästä lähtien parempi äiti.
*Eipä ollut äiti ensimmäinen sana, ei. Pupunaattori vei voiton silkkisine lurppakorvineen. Ensin tuli hau, sitten hauvVAH. Jospa kolmonen olisi (ansaitsemattomasti) ykkönen...
Tunnistan tuon painava syy -asian, erittäin hyvin. (Mekin saatiin eilen piikki, mutta siitä ei onneksi mitään tullut.)
VastaaPoistaMutta voi teitä! Eikö mikään särkylääkekään auta pientä? (En nyt tosin tiedä teidän periaatteita särkylääkkeiden käyttöön. Itse olen reipas kuumeen alentaja ja Buranan annostelija, mutta olen ymmärtänyt, etteivät kaikki halua käyttää särkylääkkeitä kovin kevyin perustein.)
Auts :/ Myötätuntoa ja tsemppauksia!
VastaaPoistaMeillä turvaudutaan tarvittaessa Panadoliin, nykyään myös silloin kun hampaiden tuleminen aiheuttaa sellaista vaivaa että yönukkuminen käy tosi levottomaksi. Hiljattain siirryimme Panadol-liuokseen, joka maistuu mansikalta tms. ja jota ainakin meidän poika söisi ihan ilokseen. Eli annostelukaan ei oo vaikeaa, ja aika nopsaan tehoaa liuoskin (suppoihin verrattuna).
Mutta mäkin ymmärrän kyllä niitäkin, jotka suhtautuvat nihkeästi särkylääkkeiden antamiseen lapselle. Itse oon vain arastellut (eli ei oo ollut mitään periaatelinjausta), mutta kun käyttökokemusta ja hyviä kokemuksia kertyy, niin Panadolin antamisen kynnys on madaltunut.
Voi pientä, ei ole kivoja tuollaiset. Mun Isompi oli todella takertuvainen lapsi, joten tunnistan tunteet kun ei vessassa (suihkusta puhumattakaan) päässyt käymään ilman minimittaista seuralaista... :)
VastaaPoistaPienemmän suunnilleen kymmenes sana vasta oli äiti :D Ensin tulivat mm. isi, isoveljen nimi, mummi, hauvva, mammaa yms kivaa.
Kiitos tsemppauksista ja lohdutuksesta! Vähän kääntyi iltapäivästä parempaan, mutta vielä nostaa lämpöä näköjään yötä vasten. Tuskin enää huomenna voi (kai? pliis!) oireilla, eli tämän yhden yön jos jaksaisi vielä (ehkä) kärsiä... :)
VastaaPoistaOmalla kohdalla suhtaudun aika nuivasti kaikkiin mahdollisiin lääkkeisiin, mutta en ala näin pientä itkettää turhan takia, jos on mahdollista edes vähän helpotusta suoda. Eli samaista Panadolia ruutattiin äsken poskeen, josko edes vähän helpottaisi unta. En kylläkään joka itkuntuhaukseen ole kaivamassa kaapinperältä putelia, mutta kun nyt näin selvästi on paha olla.
Nunju: Ou nou, kohtalotoveri! Ilmeisesti olet selvinnyt hengissä ja ehkä jopa suunnilleen järjissäsi? ;) Milloin teillä alkoi helpottaa lahkeessa roikkuminen? Heh, on täällä vähän "äitän" tyylistä tapailtu, mutta kyllä se iskä sieltä kuitenkin meikäläisen tuurilla kiilaa ohi. :D Turhaan olen kaikkeni antanut! :P
No se Isompi on nyt 9v ja alkaa jo vähitellen irrottaa välillä lahkeesta ;D
PoistaOiskohan se ollut tuossa 2v aikoihin, saattoi mennä vähän ylikin kun lapsi alkoi edes hetken viihtyä yksin, mutta täytyy kyllä sanoa, että on se niin luonnekysymys! Isompi on edelleen meillä se poika joka kyselee jos lähden, että minne meet ja monelta tuut ja soittelee perään. Pienempi (kohta 4v) vauvanakin viihtyi lattialla jumppamatossa ja pinniksessäkin saattoi höpötellä vaikka kuinka kauan ennenkuin kiljaisi hakemaan hänet :D ja nyt isompana vain huikkaa moimoit ja äiti saa mennä. Iltaisin tämäkin sitten tankkaa läheisyyttä, mutta ei kyllä ollenkaan niin riippuva tapaus kuin veljensä :)
Jee, enää kahdeksan vuotta! \o/ Näinhän se on, että omia persooniaan ovat he; turha on vertailla muihin. Aina sitä vain sortuu kyselemään, miten toisilla on mennyt. Että jospa meilläkin edes suunnilleen sitten vuoden päästä helpottaa... :) Ja ehdottomasti pitää laskea sen varaan, että toinen jos joskus tulee, niin on sitten itsenäisempi luonne. ;)
PoistaSulle on tunnustus!
VastaaPoistaVoi sinua! Kiitos!
Poista