Niin sitä vain on vuosi pyörähtänyt taas ympyränsä, paukkupakkasista pikkupakkasiin. Välillä on tuntunut siltä, että aika tahmautuu pysähdyksiin, ja välillä sitä on havahtunut ihmettelemään, mihin hävisi kokonainen kuukausi ja kuka tuo vauvan tilalle tupsahtanut pieni ihmisenalku on.
1-vuotisneuvolassa todettiin insinööritaidon huipentumin (lue: vaaka, mittanauha ja aneemiset käppyrät vanhuuttaan aaltoilevalla näytöllä) sama, mikä on itsekin huomattu silmämääräisesti kotona: Pikkupöllö on venähtänyt hurjasti pituutta ja solakoitunut siinä samalla, vaikka mättää ruokaa suuhunsa kirjaimellisesti kaksin käsin. 3,5 kuukautta sitten vaaka pysähtyi tismalleen samaan lukemaan, mutta senttejä oli rapsahtanut nyt lisäksi täydet seitsemän. Jostain kumman syystä äidillä sama elämänrytmi ei ole tuottanut tulokseksi lisäpituutta tahi miinuskäyräistä painonkehitystä. Liekö lapsi vaihtunut laitoksella? Joka tapauksessa "saatiin" aika ylimääräiseen painokontrolliin kolmen kuukauden päähän, vaikka tuskin tässä kyse on muusta kuin pituusspurtin nielemistä kaloreista. Kehuja tuli mm. tarkasta pinsettiotteesta - ei ole turhaan napsittu maissinjyviä kastikkeen seasta.
Maissien lisäksi tämänhetkistä herkkua ovat porkkanat. Entinen lemppari parsakaali lentää komealla kaarella pöydän alla norkoilevan Pupunaattorin kuonon eteen tai jää kokonaan huomiotta lautasen reunalle, mutta porkkana, se on kuulkaa nannaa. Äitinsä tyttö - itse olin pienenä syönyt itseni keltaiseksi asti... Ruokapöydässä hauskinta on "kippistää" äitin kanssa hedelmäpaloilla (kopautetaan vähän yhteen ja sanotaan [ainakin toiset meistä sanovat] kippis), mutta tämä vitsi alkaa käydä vähän vanhaksi. Kyllähän tuota jo puolitoista kuukautta jaksettiinkin naureskella.
Äitiinsä on tyttö tullut kirjaintoilunsakin kanssa. Oma ensimmäinen sanani oli kiijja; Pikkupöllö ei ole vielä tätä oppinut, mutta kantaa kyllä koko (jatkuvasti paisumaan päin olevan) pikkukirjastonsa äidille selattavaksi ja kapuaa tyytyväisenä syliin osoittelemaan kuvia ja kääntämään sivuja. Jotta ei touhu kävisi liian älylliseksi, tyttö yhdistää puuhaan reteetä menoa: kirja(pino!) kämmenen alle ja ei kun kontaten. Siinä sitä surffataan kirjaa käden alla liu'utellen pitkin eteiskäytävää.
Kirjojen lisäksi kiehtovinta ovat kellot, ovet ja valokatkaisijat. Harmi, että valojenrämppäysprojektiin saa useimmiten osallistua äitikin, kun typy yltää useimmissa huoneissa vain näppäämään valot sammuksiin. Jospa teknisen innostuksen saisi ulotettua imureihinkin? Niin, nuppu, siitä kahvasta kiinni, hurina päälle ja sitten kävellä tepastelet pitkin kotia...
Vaikka on vuosi ollut (välillä niin kovin, kovin) raskas, niin kyllä tulee joka päivä pysähdyttyä ajattelemaan sitäkin, miten kovin sydäntäpakahduttavan rakas on pikkumöyriäisestä tullut. Pienestä maitoimurista (ei ole ikävä kuuden tunnin tauottomia iltamaitomaratoneja, ei) on kasvanut heppu, jonka mielestä huumorin huipentuma on ottaa äidin nenä suuhun nukutuspuuhissa ja hekottaa mielipuolisesti päälle. Toiveissa on, että vuosien mittaan huumorintaju kehittyy tästä jokusen asteen, edes isänsä alkeelliselle tasolle... Muuten olet, rakas lapsi, ikuisesti äidin pikkuinen ja maailman tärkein juuri sellaisena kuin olet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Antaa paukkua!