Ryhtiliike, 1. välipäivitys

Pysäyttäkää painokoneet! Hän on ottanut juoksuaskelia ja on siitä huolimatta yhä hengissä! Ja mikä oudointa, kramppaamaton ja edelleen kävelykykyinen, vaikka kaikki todennäköisyydet ovat sitä vastaan.

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää olevansa hereillä, mutta ei yhtään ymmärrä, mitä nyt oikein tapahtuu ja miten ihmeessä tähän on päädytty? Sellaisessa tilanteessa olin perstai-iltana noin kello puoli kahdeksan, kun havaitsin yhtäkkiä olevani juoksevaisessa tilassa. Minä. Minä, joka en ole juossut askeltakaan ainakaan kahteen ja puoleen vuoteen (talvella ei juosta vaan pysytään sisällä peiton alla [huom. olen tässä todellakin ylittänyt itseni ulkourheilun määrässä], mielellään nukkuen tai vähintäänkin jatkuvasti energiaa tankaten, raskaana ei juosta koska kellonympäripahoinvointi, lapsi liinassa ei juosta koska muutenkin hiki). Piti kokeilemani, kuolenko yhteen sähkötolppaväliin (huom. täällä maalla ei sattuneesta syystä puhuta katulampputolppavälistä), ja lönköttelin juoksinkin vahingossa monta. Tässä puhutaan siis ihan liioittelematta monikossa. Ja siis tietysti olisin jaksanut ihan tosi paljon enemmän, mutta kun tuon Pupunaattorin piti saada levätä. Väsähti emännän vauhdissa, reppana. Ja piti saada välillä haistellakin. Mutta siis muuten olisin jaksanut kyllä.

Kun edellislenkillä olin vuoroin puhkunut raivoa ja nieleskellyt epätoivon itkua koiran kanssa taistellessani (Siis hei, toihan oli auto! Eikuheiku tuolla haisee muuten pupun varvas! Siis TOINEN AUTO! Ei oo totta! AUTO! Voidaanko mennä yhtä aikaa tonne ja tonne ja ainaki vielä tonne! TÄYSILLÄ! Eiku jarrut pohjaan hei NYT, tätä pissaa pitää lipsuttaa just nyt ihan tosi perusteellisesti! Hei tuolla penkassa on suklaasuikero! Aarteita hanki täynnä! Elämä on ihanaa!), tämän kyseisen lenkin onnistumisprosentti oli niin epätodellinen, että voi myös olla, että olen nähnyt untakin. Tosin tuon edellislenkin seurauksena koko selkä tilttasi kestokramppiin, josta niska kärsii edelleen, eikä varsinaisesti voi puhua mistään nukkumisesta, kun jokainen asento itkettää. Kyllä on koirat mukavia otuksia! Koirat ja pikkulapset. Suosittelen varauksetta kaikille.

On muuten erikoista, miten saat...perk...kovin kovasti tuollainen avuton 16 kilon karvakasa halutessaan vetää. Tällainen tankkeritanttakin siro ja hentoinen naisihminen ottaa lukuisia ponnekkaita askelia haluttuun suuntaan, ennen kuin saa jotenkin pysäytettyä mielipuolisen etenemisen. Voin kertoa, että raskaus- ja liinailukävelyt ovat olleet useimmiten jotain muuta kuin ihanan leppoisia maisemaihasteluja.

Vaan niin asiaan palatakseni. Olin ajatellut satuilla ensimmäiseen väliraporttiin jotain siitä, miten tässä ei ole tarkoituksena ruveta suorittamaan ja treenaamaan hampaat irvessä veren maku suussa, vaikka sitten Kympillä hävettääkin muiden puhaltaessa menemään, vaan miten tästä nyt pikkuhiljaa voisi tehdä pysyvän osan terveellisempää elämää jiiänee, mutta siis pakkohan tässä nyt on kokeilla uudemman kerran, oliko tuo vain vahinko tai sitä unta*, ja sittenhän tämä tietysti karkaa käsistä. Mutta noin teoriassa on tarkoitus pitää hauskaa ja keskittyä siihen liikkumisen iloon.

P.S. Asiaan tippaakaan liittymättä: Ärjynperällä on kirja-arvonta, jossa on tarjolla The Äitikortti -kirja. Mutta älkää osallistuko, niin eivät meikän mahikset huonone.

* Viikon parhaat naurut tarjosi eilen jokin tosi-tieteellinen-numero-kirjain-yhdistelmä-naamarasvamainos, joka lupasi käyttäjälleen lärviin hehkua, joka on kuin hyvin nukutun yön jäljiltä, tai jotain muuta utopistista. Yllättäen en muista tarkkaa sanamuotoa, mutta eipä olla hetkeen Perusinsinöörin kanssa revetty niin spontaanisti. Että on siitä töllöttimestä jotain iloakin.