Pikaisia kuulumisia, 2. osa

Perinteeksi alkaa näköjään olla muodostumassa, että ajatus kulkee niin pätkittäin, että postaukset tulevat monessa erässä. Kohtaloni on olla muistin ja aivotoiminnan Iijoki! Surisin, jos en olisi unenpuutteesta turta. Kyllä, meillä herättiin taas kolmelta.

Eilisestä höpötyksestä unhoittui kaksi elintärkeää asiaa: 1) Autotallin raksailu etenee viikonloppuna taas yhden harppauksen, kun appiukon suosiollisella avustuksella levytetään sisäkatto. Ehkä(, hyvin pieni ja varovainen ehkä,) täten on pian mahdollista saada kattoon myös ovien nostomekanismit, eikä ovia tarvitse enää liu'utella käsivoimin. Eipä sillä, että talliin olisi autolla mitään asiaa, kun talli toimii romuvarastona: lattia on täynnänsä kipsilevypinoja, rojuläjiä, kierrätykseen menossa olevaa pahvia/metallia/lasia (Perusinsinöörin pistämättömällä logiikalla nämä on viety, kun ne on kannettu keittiöstä autotalliin) ja niin, se hartioitteni verryttämiseen tarkoitettu nyrkkeilysäkki, jonka piti roikkua katosta jokunen kuukausi sitten. Mutta onhan tuo tietty ihan nätti tuossa keskellä pihaa, vaikka sitten autot seisovatkin hangessa. 2) Lapselta on nyt saksittu ensi kerran etuhaivenia. Niisk.


Uuteen asiaan: Eilen pidettiin siis Kuopion Reippaan juoksukoulun ensimmäinen osa. Olen yhä hengissä! Polvetkin toimivat vielä, vaikka tuntuvat paksuilta. Tukkoisilta. Syynä ei ole ainakaan sisäisen rasvauksen puute, uskoisin. Lujasti meidän kykyihimme uskovan Petran pitämän (valitettavan tehokkaasti mehut vievän) tekniikkaosion jälkeen käytiin vähän jolkottelemassa, mikä sujui yllättävän hyvin, kun ottaa huomioon, että olen kuulemma juossut koko ikäni ihan väärin. Siis minkä takia minulta on pimitetty päkiäjuoksu? Minne voi valittaa syrjinnästä? Tosin olen myös taipuvainen uskomaan, että kyseessä oli vain ovelasti myöhästetty aprillipila, sen verran erikoiselta tekniikka tuntui. Koska eihän ole mahdollista saati sitten todennäköistä, etten olisi heti hanskannut töksyvää pomputtelua. Pitänee antaa tälle nyt vielä mahdollisuus, jos polvet kestävät lenkkeilyn uudelleen aloittamisen. Pohkeitahan tuo ainakin tuntuu kiristävän ihan kiitettävästi... Au. Positiivisen lisän hien lennättämiseen toivat kanssarehkijät, jotka olivat etukäteisjännityksestäni huolimatta mahtiporukkaa. Nyt vain lisää kimppatreenejä, jotta saadaan tämäkin laiska kiireinen ahteri penkistä.

Heti kotiovella odotteli 26 kilon karvainen ja nakuinen vastaanottokomitea. Kiva tietää, että jos ei varsinaisesti minua niin ainakin rauhaseritteitäni ja tienpiennarnuuhkutusseuraani oli ikävöity. Kovaan ääneen ja kyynelehtien. Sori vaan, Perusinsinööri, äiti on paras.