Koomalandiasta päivää!

Tuossa jokin aika sitten tuntui siltä, että elämä Pikkupöllön kanssa saattaisi olla rauhoittumaan päin - päivätirsoja nukuttiin (gasp!) jopa kaksin kappalein, vaikka kesto ei edelleenkään ollut sitä luokkaa, että äiti olisi ehtinyt niiden aikana pahasti tylsistymään, ja tyttö viihtyi aina välillä pitkähköjäkin pätkiä itsekseen touhuten. Niinhän sitä vajavainen ihmismieli heti innostui, että näinköhän sitä pääsee vähän elämän syrjään taas kiinni.

No, ei päässyt, ei.

Nämä muutamat omat hetket on nyt sitten maksettu korkojen kera vauvassa kiinni joka hetki -rahastoon. Päiväunet typistyivät viiden (5[!]) minuutin tehotirsoiksi, ja aiemmin aika hyvin sujuneet yöt vaihtuivat heräilyksi, levottomaksi pyörimiseksi ja aikaistuneiksi herätyksiksi. Niin sitä sai vaikeahkosta lapsesta kärsinyt äiti huomata, että kyllä vain, aika paljon vaikeampiakin tapauksia osaa olla olemassa.

Nyt kun takana on taas kolme sikeämmin nukuttua yötä, sitä tajuaa miten H-E-L-E-V-E-T-I-N väsynyt sitä olikaan. Olohan on nyt melkein ihmismäinen! Melkein tekisi mieli touhuta jotain!

Kyllähän sitä jaksaa, kun on pakko, mutta ei se mukavaa ole. Unen- ja levonpuute tekee elämästä nopeasti surrealistisen toistumon: edellisestä päivästä ei muista mitään (sivukaneettina: Selailin tässä aivotoiminnan tehostamisesta kertovaa kirjaa. Yhdessä harjoituksessa kysyttiin kolmea muistikuvaa edellispäivältä, edellisviikolta, edelliskuusta ja edellisiltä synttäreiltä. Dementiadiagnoosi, aivopiereymä ja älyvajoama varmistettu!) ja jokainen päivä on samaa sumussa kompuroimista väsymyksen painaessa turruttavana kuormana harteilla. Värit haalistuvat uupumuksen harmauden alle, eikä mikään tunnu miltään. On vain kaiken alleen peittävä, hermoja kiristävä, turhauttava väsymys.

Jospa tästä notkahduksesta oltaisi taas nousemassa unekkaampaa arkea kohti. Pitäkää peukkuja!