Joulusta pääsiäiseen

Niin, se joulu oli ja meni. Neljän kuukauden pikakelaus, olkaatten hyvät:

Lanzarote on nyt nähty. Matkaan piti lähteä kokoonpanolla äiti (tai nykyään usein hellitellen äipsä), mumma, eno ja Pikkupöllö, mutta kohtalo puuttui suunnitelmiin karulla kädellä ja mursi mumman lonkan lähtöä edellisenä viikkona. Lähdettiin siis kolmisin, ja oli huikeaa ja raskasta ja ihanaa.

Mitä sieltä näkkyy?

Lits läts

Aakeeta laakeeta

Aurinko <3. Siihen kiteytynee matkan tärkein anti.

Pikkupöllö on siirtynyt ihan itse valitsemaansa Ison Tytön Sänkyyn ja omaan huoneeseen. Nyyhk ja jee. Unituhinaa ja kainalokääpää kaipailen, mutta onhan tämä itsenäisyyttä kohti johtava askel kutkuttelevan ihanakin. Nyt sängyssä voi lukea ennen nukkumaanmenoa! Lukemattomien kirjojen pino, häviösi on vääjäämättä koittava.

Kevät on tuonut tullessaan pihaintoilun, ja viherpeukaloa syyhyttää. Tästä lähdetään:

On se, leskenlehti

Netti on laulanut ja vikissyt, kun kukkapenkkisuunnitelmia on pyöritelty, laajennettu ja laajennettu vähän lisää. Onneksi on lääniä, jota täyttää. Vielä kun lompakon sisältö vastaisi tarpeita ja haaveita...

Loppupiristeeksi vielä Pikkupöllön pohdintaa: "Isi on komee poika, isin ei tarvii meikata. Äitin tarvii meikata."

Sillisalaatti (konkreettis-tilanteellinen, ei reseptillinen)

Puolitoista kuukautta on kadonnut pieruna Saharaan, tuhkana tuuleen ja vastentahtoisena ja voimattomana stressisuorittamisena kiireeseen. Kun jostain on pakko nipistää, niin oma aikahan se ensimmäisenä kärsii. Kirjapino kasvaa kasvamistaan, ja mitä aarteita siellä odottaisikaan! No, nyt on viisi minuuttia, kun lapsi - jostain käsittämättömästä syystä - nukkuu yli työnteolle optimoidun ajan.*

Pikkupöllö on ylittänyt vuoden ja kymmenen kuukauden rajapyykin. Omaa tahtoa on tullut esiteltyä välillä melko värikkäästikin, mutta onneksi vielä äidin jaksamisen rajoissa. Paino varovaisesti sanalla vielä. Pikkuinen uhma-ahma osoittaa itsenäisyyttään etenkin kauppareissuilla, joilla kärreissä istuminen on nykyään EEII, (mikä ymmärrettävästi lisää sekä kauppailun kestoa että stressikäyrän nostojohteisuutta,) ja vessapuuhissa. Erittäin hauska lisäsäväys pottakiukkuun tulee siitä, että vessahätää voi leikkiä ihan kaikella. Päivän mittaan hätä, hätä, vessahätä on milloin pehmoilla, milloin omenanpalasilla, ja kaikki käyvät kiltisti pissalla pssss ja kakalla plop plop, ja lopuksi puuhtii peppu, mutta auta armias jos erehdytään ehdottamaan neidillekin pottaa. Eeeii! Vessa eiii! Eikä herran tähden ainakaan isän kanssa, isi poooiisss!

Kirjaimia tyttö tunnistaa jo viisi (?!), ja värit on hallussa sekä sanallisesti että viittoen (jos nyt ei ihan fanaattisen tarkkoja olla ulosannista...). Yksi kuusisanainen virkekin on papukaijavaihetta ilostuttanut. Tasapainoksi sitten on saatu elää äitiyden tähtihetkiä, kun pinnasängystä kuuluu näpit irti, elä viiti ja kirosana, kirosana, kirosana** (ärrälliset sanat tulevat varmuuden vuoksi muristen, kun itse kirjain ei vielä äänny), että ilmeisesti pienet korvat ovat tarkkana, kuulo vain on valikoiva. Jonkin verran saa nimittäin jankuttaa kyllästymiseen asti ystävällisesti toistaa tiettyjä asioita joka veetun ikinen päivä silloin tällöin.

Piirtäminen on tosi pop, tai ainakin se, että äiti (ja vaihtelevalla menestyksellä isä) toimii taiteilijana ja kirjurina. Ohjeistettuna sitten piirretään ja kirjoitetaan samoja lempijuttuja paperi täyteen. Hattivatit on jees, samoin harjalla huiskaminen.

Harja ja tumppu

Ja katsokaa, kuinka taiten rakennettu kuvallinen aasinsilta! Perjantaina nimittäin kolahti (oletettavasti, koska en ollut paikalla todistamassa - jos paketti kaatuu postilaatikkoon eikä kukaan kuule, kuuluuko siitä ääntä? Perustele tai nolla pistettä!) postilootaan talven paras yllätys. Maailman paras, fiksuin, hauskin ja ihanin Liina lahjoi tumpuilla! Valitettavasti he olivat niin kovin ihanat, että lapsen oli välttämättä saatava ne harjailuhanskoiksi (, mistä heidät korjattiin kyllä parempaan talteen ja äidin ihailevaiseen käyttöön). Suloisesti kimmelsivät, kun pieni viuhtoi menemään. Kuva sattuneesta syystä hieman epätarkka.

Tänään taustalla soi Jason Moran, koska aamun vieno musiikkivaatimustoive kuului painokkaasti jatsii, uusi jatsii, ja tämän uutuuden Spotify suvaitsi meille ystävällismielisesti ehdottaa. Välillä on saatu jopa soittaa pluussii, mutta vahvasti jazzinmakuista menoa on ollut.

Maisema on ollut koko viikonlopun mallia myräkkä, mutta eikös tästä vain revitä joulutunnelmaa*** lumityöketutuksen sijaan.

Mutta on elämässä iloakin - kotiin saa kantaa selkä vääränä puoli-ilmaiseksi klementiinejä!

Oranssia onnea

Siinäpä sitä, sylin täydeltä sillisalaattia. Joskus saattaapi tupsahtaa kuvaannollisen sijaan vallan kirjaimellinenkin sillisalaattiaihe, on nääs hyvää sellainen. Katsotaan, jos seuraavaan pintaraapaisuun heruisi säätä mielenkiintoisempia aiheita.

PS. Beaujolais! <3

*Kenellekäänhän ei varmaankaan tullut yllätyksenä, että se viisi minuuttia typistyikin sitten siihen, että ehti sen Bloggerinsa avata. Se niistä päikkäreistä, kuten julkaisuajasta saattaa päätellä.

**Siitä sietää olla omakohtaisesti ylpeä, ettei sentään se vittusaatanaperkele, jota äidin tekisi joinakin päivinä mieli huutaa aamusta iltaan. Että itsehillintää se on huonokin itsehillintä. Voihan kirosana!

***Joulustressi taitaa onneksi jäädä tältä vuodelta väliin, kun kaikki stressausvoimat kuluvat perusselviytymiseen - löytyipäs uupumuksesta hyväkin puoli. Tosin, nyt kun ollaan ensi kertaa joulu kotona - ja joulupäivänä saadaan sukulaiset kylään - niin eiköhän sieltä jokin viime hetken paniikinpoikanenkin onnistuta esiin kaivelemaan. Avautukaamme tästä myöhemmin lisää.

Nuolaisin, tipahti

Kuinkas sitten kävikään? Toissapäivänä menin - vastoin kaikkia taikauskon kiveen hakattuja sääntöjä - iloitsemaan siitä, että ainakin meillä nukutaan yöunet putkeen. No, ei nukuta enää. Viimeöisen selittämättömän kitinän, pyörinän ja käden optimaaliseen kohtaan repimistä säestävien paijailukäskyjen (pai, pai!!! [Ei, kolme huutomerkkiä ei ole liioittelua.]) jälkeen olen oppinut pitämään suuni kiinni. Pyydän nöyrimmin anteeksi, oi Suuri Neptunuksen huokaileva kuuvelho. Salli meidän jälleen ensi yönä tuudittautua syvään ja sikeään uneen!

Suokaa anteeksi, kahvinkeitin kutsuu jälleen.


PS. Aurinko paistaa silti, ja Perusinsinöörin ylityöputki päättyy tänään. Tervetuloa, normaali arki ja itselle muutakin kuin yötyöaikaa! Tosin tämän kommentin myötä olemme ilmeisesti tuomitut ikuiseen pimeyteen ja ylityöputkeen. Kirottua.

Henkisellä säästöliekillä

Tiedättekö sen hetken, kun oopperalaulaja kajauttaa kovaa ja korkealta ja poksauttaa lasin sirpaleiksi? Minä roikun henkeä pidätellen siinä pysähtyneessä hetkessä, kun lasi on juuri raksahtamassa säpäleiksi. Minä kuulen, miten psyyke ratisee* säröille ja odotan vain sitä helpottavaa romahdusta, kun saa sataa palasina katatoniseksi kasaksi lattialle.

Sitten viime kuuleman (no, lukeman) on käyty mökkireissulla, joka sujui ankeahkoista olosuhteista huolimatta yllättävän hyvin vaikkakin entisestään vähäisiä voimia verottaen, saatu infernaalinen työrupeama saatettua suht kunnialla loppuun, ehditty juuri huokaista helpotuksesta ja hyväksytty heti perään uusi, stressikäyrät kattoon kimpauttanut katastrofaalinen työprojekti tehtäväksi. Tämä tilanteessa, jossa Perusinsinööri käy kotona vain kääntymässä ruokalautasen kieppeillä ja painelee takaisin töihin ja jossa Pikkupöllö on käsittämättömän kiinni äidissä ja kiukuttelee sen ajan, jota ei roiku paidanhelmassa. Luojan kiitos** tyttö nukkuu lähes poikkeuksetta yönsä heräämättä, vastapainoksi minipäikkäreille ja yli tunnin nukuttamisraivoille.

Pieni ilonpilkahdus elämään oli viime viikonlopun tyttöjen ilta, sarjassaan jo toinen tälle vuodelle. Oli kivaa, teki hyvää, oli vähemmän kivaa alle neljän tunnin yöunilla paimentaa äidin hylkäämäksi joutumisesta kiukuttelevaa lasta.

Jotta ei menisi pelkäksi itkuvirreksi taas, jokunen kuva päivän ulkoiluhetkeltä.

Tähtisilmä jaksaa aina vain

Sammalpuro

Sivupihaa

Nuusk!

Kivikummulla rönsyää

Etumetsää

Tursottaa

Ihana aurinko. Ei tarvinne lisätä mitään.


Tänään päiviteltiin - vaihteeksi näyttäytyneen auringon lisäksi - sitä ihmettä, miten kummassa haarukassa on piikit, piippi, piippi, ja lusikassa ei. Päätä siinä sitten, pieni ihminen, kummalla syöminen on tehokkaampaa. (Ihan oikeasti, saa päättää jo.)


*Pienenä kuunneltiin keväisin rannassa jäiden lähtöä. Hajoaviksi lautoiksi tikkuuntuneet "pillijäät", joilla me rohkeimmat (tai itsetuhoisimmat) kävimme hyppimässä, kuulostivat ihan tältä.

**Kyllä, tällä hetkellä tämä vannoutunut ateisti-agnostikko kiittää varalta sekä Luojaa, maailmankaikkeuden mystisiä energiavirtoja että Neptunuksen huokailevaa kuuvelhoa siitä ihmeestä, että lapsi nukkuu täysiä öitä. Älkööt jumalat, karma ja sattuma tätä suopeutta minulta riistäkö.

Nänni, nänni!

Nyt se on tieteellisesti todistettu, isänsä tyttö on tämä lapsi. Kun ennen on lautaselta hävinnyt valtaosin kasviksia ja lihaa on vähän maisteltu, niin nyt saivat porkkanat ja parsakaalit kalveta Perusinsinöörin mieliksi kyhätyn nakkikastikkeen* rinnalla. Vaatimus kuului joka suullisen jälkeen nänni, nänni, ja pieni haarukka kiersi taitavasti kaiken muun kaukaa. Niin, makuhermojen lisäksi on siis vielä vähän hienosäädettävää puheenkin kanssa. Täällä kun huudellaan tittu, niin kyseessähän on toki tikku eikä mitään sen epämääräisempää. K:ta ei olla vielä kuultu, mutta uusi isi on tilauksessa lähes päivittäin ja tämänpäiväinen helmi oli puuppatäti. Näin meillä.

Kuten blogin huimasta päivitystahdista on saanut huomata, työprojekti on niellyt kaiken ajan ja viimeisetkin voimanrippeet. Nyt on ihan pahin ruuhka ohi, kaksi viikkoa puurtamista vielä jäljellä. Ensi viikolla ollaan lähdössä neljän päivän minilomalle, ristiriitaisissa tunnelmissa. Ihanaa, vähän vaihtelua! Karseeta, siihen tuhrautuu melkein kokonainen työviikko! Missä veetun** välissä minä sen korvaan? No, kunhan syyskuusta nyt jotenkin rääppiydyn läpi, niin ehkä blogikin saa uutta potkua. Luonnoksissa lojuu ainakin haastevastauksia ja kotikemistin kokeilevaa keittiötä. Sori, ei piristeitä tiedossa.

PS. Viikatteelta on juuri ilmestynyt uusi levy, joka ei puhkisoittoyrityksistä huolimatta ala kyllästyttää. Paranee vain, pirulainen, joka kuuntelukerralla. Äiti aikoo myös ottaa lähitulevaisuudessa vapaaillan ja painua keikalle rokkamaan. \,,/

*Huoli pois, terveysfasistit ja kiihkointoilijat! Minäkin tiedän, että alle 3-vuotiaalle/15-kiloiselle yksikin nakki päivässä on liikaa nitraatin suositusrajojen mukaan. Nämä olivatkin Vatajan täysin lisäaineettomia nakkeroisia(, hyvänmakuisia jopa!), ja kyseessä oli lapsen, 1 v 8 kk, ensimmäinen nakkikastike. Nämä perisuomalaiset "makkaraa kaikissa muodoissaan" -herkkuruuat kun eivät oikein uppoa tähän tätiin.

**Siis äidiltäänhän lapsi ei ainakaan sitä tittua sitten opi, veettu minä ikinä mitään ärräpäitä päästele, kele. Juuri koskaan ole pinnakaan kireällä, hä.

Simppeli seitikastike

Tällä kertaa annoskuva jäi ottamatta, kun oli niin nää-nää, eli siis nälkä. Yleensä meillä tehdään iltaruokaa sen verran, että siitä jää seuraavan päivän lounas; tässä kastiketta ei jää tarpeeksi isoihin annoksiin, mutta esim. leivän kanssa vatsan saa täyteen lounaallakin.

Lasirasiakokoelman kasvatus kesken

Lätinät sikseen ja resepti kehiin:

voita, öljyä
1 rkl paprikajauhetta
1 tl mustapippuria
400 g pakasteseitiä
soijakastiketta (vähäsuolaista)
sitruunamehua
2 dl kermaa
~ 100 g maustamatonta tuorejuustoa  (Arla Apetina on lisäaineeton)

suolaa, sitruunaa

Kuumenna hetki paprikajauhetta ja mustapippuria voi-öljyseoksessa. Lisää seiti haluamasi kokoisina paloina (minä kuutioin pieneksi ja muhjustelin vielä pannulla) ja ruskista halutessasi nätti pinta tai pidä lämpö pienemmällä (=terveellisempää). Lorauta päälle vähän soijakastiketta ja sitruunamehua, pyörittele sekaisin. Lisää kerma, anna kiehua vähän kokoon. Lisää tuorejuusto, sekoittele tasaiseksi. Valmis! Omalle lautaselle voi lisätä suolaa ja sitruunamehua - itse olen ihan koukussa sitruunan makuun ja puristelen aina sitruunan tyhjäksi omaan annokseen... Jos reseptillä tekee alle vuosikkaalle, soijakastikkeen voi lisätä (suolan takia) vasta omalle lautaselle ja kalat voi jättää joko isoiksi sormipaloiksi tai muussata sopivaksi.

Kylkeen sopii mainiosti pottumuusi. Meillä muusi tehdään aina kuorineen, koska kuorissa piilee kaikenlaista hyvää. Tykkään muutenkin "rustiikimmasta" muusista ihan sileän sijaan. Perusmuusissa keitetään pilkotut potut kuorineen (suola)vedessä, joka kaadetaan pois, kun perunat ovat kypsät. Kattilaan nakataan voita ja tuorejuustoa ja lorautetaan maitoa (tai kermaa...) ja pyöritellään sopivan notkeaksi. Usein lisään perunoiden sekaan myös kukka- tai parsakaalia, joilla muusiin saa sujautettua osan päivän kasviksista. Palsternakka sopii myös!

Sydämellistä pottua

Kaveriksi tuli tällä kertaa maissia, hernettä ja papuja (tai siis papuuu, joita pitäisi nykyään saada joka ruualla), joiden makeus tasapainotti kalaisaa kastiketta. Porkkana voisi sopia myös, periaatteessa rehu kuin rehu. Yksinkertainen, halpa ja nopea mutta maukas arkiruoka, joka toimisi hyvin myös esim. hauella, ahvenella ja siialla, jos perheessä sattuisi olemaan kalamies, joka joutaisi käymään kalalla. Ahem.

Tyyntä myrskyn jälkeen

Syvä huokaus.

Juuri kun pääsin keuhkoamasta loppuvista voimavaroista ja rajojen kriittisestä lähenemisestä, Pikkupöllö päätti käyttäytyä loppupäivän. Käytiin sateen jälkeistä raikkautta huokuvassa metsässä kävelyllä, puhallettiin pihalla saippuakuplia, käytiin isojen tyttöjen pöntöllä ja kokattiin kahdestaan. Kokattiin, huutamatta. Istuttiin leikkimässä pitkään kylvyssä ja herkuteltiin iltapalalla, ja nyt äitiäitiäitiä kuuntelee lähietäisyydeltä Perusinsinööri, joka ehti reissustaan avuksi iltapuuhiin.

Tämä vetää nyt erittäin syvään henkeä, koettaa olla välittämättä tulehtuvasta ranteesta ja lapaluun seudusta (ergonomia, vihollisistani rakkain!), paahtaa hetken töitä ja kamuaa loppuillaksi sohvalle kainaloon.

Jospa ensi viikko olisi taas vähän helpompi. Pliiiis.

Rakkaus on ruma sana

Tiedättekö, mikä on maailman rumin sana?

Toisin kuin Kaunein sana -äänestysten tuloksista voisi päätellä, kaikista hirvein, painostavin, ahdistavin ja sieluaraastavin sana on äiti. Äiti, äiti, äiti, äiti, äitiäitiäitiäitiäitiäitiÄITIIIIIIIIII! Keskeytyksettä, välillä jopa sinä äidillisenä psyykenpaikkailuhetkenä joka päikkäriaikanakin tunnetaan. Unissaankaan ei lapsi voi jättää äitiä rauhaan.

Tyttö roikkuu lahkeessa, ulisee, vaatii, kitisee, huutaa, möykkää, lääppii, läpsii, mölyää naama räässä, äilyää, vinkuu, rääkyy, narisee*, tunkee, takertuu, vänisee, mäiskii koiraa, ei tottele pätkääkään eikä kelpuuta isäänsä yhtään mihinkään. Äiti syöttää (koska turhahan sitä itse on mitään haarukoida/lusikoida, vaikka vallan mainiosti osaa - kai sitä äidille pitää jotain tekemistä keksiä, jottei vahingossa syö, raukkaparka, ruokaansa ainakaan lämpimänä), äiti vaihtaa vaipan** ja vaatteet, äiti kantaa, äiti lukee, ei ihii, hyvin painokkaasti äiti, eikä mikään riitä. Siinä 15-tuntisen päivän jälkeen, kun edessä on vielä työilta, alkaa olla vähän väsynyt fiilis. Perusinsinööri oli vielä viikonlopun kaverinsa häissä, niin hengähdystaukoa ei ole tarvinnut edes toivoa.
 
No, lopetan avautumisen tähän ja hengähtämisen sijaan teen niitä töitä, niin ehtii ehkä vähän nukkuakin tänä yönä. Fiilikset on kiteyttänyt aivan erinomaisesti PeNa; lukekaa sieltä, miltä minusta tuntuu. Se lohtu tässä sentään on, että saan pian takuuvarmasti sen päivittäin toivomani verisenä ryöpsähdyksenä ikuisen rauhan tuovan aivoaneurysman, on meinaan raivoverenpaineet sen verran tapissa.


*Sympatiseeraan sitä raukkaparkaa, joka etsiytyi blogiin hakusanoilla "lapsi narisee". Niin tekee. Koeta kestää. Toivotaan, että kyseessä on itsestään ohimenevä vaiva.

**Koska kyllähän sitä täysikuivan lapsen on paljon miellyttävämpää kieltäytyä potasta/pöntöstä, raivota vaippaa vaihdettaessa ja muhitella umpikusessa vaipassa. Paljon miellyttävämpää, kaikille osapuolille.

Viherpesua

Tiesittekö, että hedelmien ja kasvisten kuorissa on suuri osa niiden hyvää tekevistä aineista? Olen itse murehtinut kerran ja toisenkin sitä, kannattaako rehut* syödä kuorineen, jolloin saa hyödynnettyä koko hyväätekevyyden mutta ei voi välttyä torjunta-aineilta, vai kuoriiko kaiken, jolloin välttyy edes joiltakin torjunta-aineilta mutta menettää samalla osan rehun tarjoamista hiven- yms. aineista. Voi valitsemisen vaikeutta!

Kun Pikkupöllön sormiruokailijan uraa aloiteltiin, huomasin, että suuri osa hedelmistä pysyy paremmin kasassa eikä liu'u niin helposti pienen kourasta, kun mukana on kuori. Olen siis systemaattisesti myrkyttänyt lastani puolitoista vuotta helppouden nimissä. Pesen kyllä kaikki hedelmät ja vihannekset - itse asiassa heti kauppakassista purettaessa -, mutta tuskinpa niistä kaikkea kuonaa on irti saatu. En sentään ole jaksanut juuriharjan ja astianpesuaineen kanssa käydä kaikkea läpi (vain sitrushedelmät, joiden kuori on käytetty). Huono äiti.

No, nyt on tehty hippistely taas astetta helpommaksi! Bongasin hedelmien ja kasvisten pesuohjeen täältä. Mukana on kolme erilaista seosta, joilla torjunta-ainejäämiä saa irroteltua. Itse kokeilin kolmosversiota, koska en jaksanut alkaa puristaa sitruunaa (vähästä on aina joskus laiskuus kiinni). Liottelin rehuja aikansa** ja annoin vielä lillua hetken puhtaassa vedessä, huuhtaisin ja jätin kuivumaan. Etikkana käytin väkiviinaetikkaa, ei jäänyt maku- tahi hajuhaittoja.

Oliko liikaa työtä? Ei, mittaillessa meni ehkä minuutti. Jatkanko tapaa? Kyllä vain. Ohje pääsi jo keittiönkaapin oveen.

*Perusinsinöörin mielestä kaikki, joka ei ole lihaa, on rehua. Kyllä mulla on miehinen mies, kuulkaa.

**x kiireistä hetkeä, kun väsäsin samalla kaksi (2) makaronilaatikkoa (rehuton miehinen ja rehuinen terveysversio) huomiseksi, jotta pärjäävät, kun äiti lähtee hautajaisiin. Kyllä, minusta on tullut kanaemoäiti. No ei täysin, vain kokkailuissa. Perusinsinööri kun selviytyy korkeintaan välipalan asettamista haasteista voiveitsen ja hedelmäin silpomisen kera. Todistetusti on avattu onnistuneesti jugurttipurkkikin, ainakin kahdesti. Tämä on osittain oma vika ja osittain olosuhteiden sanelemaa pakkoa; raksa-aikana mies oli jokaisen töistä ja nukkumisesta liikenevän hetken (ja aika monta nukkumiseen oikeutettuakin hetkeä) raksalla, ja minä toteutin ruokahuollon. Tässä sitä ollaan.

Pikkupöllö 1,5 v ja ympätyt kuulumiset

Onnea, äidin pieni rimpula! Niin sitä on jotenkin katastrofaalisen vauvavuoden jälkeen tarvottu jo seuraavastakin (helvetillisestä) vuodesta puolet läpi, samanlaisessa väsymyksen epätodellisessa sumussa. No, onneksi tätä vauhtia pääsee kohta eläkkeelle, niin voi sitten nukkua.

1,5-vuotisneuvolassa käytiin lääkäritädin juttusilla. Homma oli vartissa ohi ja lapsi kuulemma terve ja normaali. Tällä geeniperimällä uskallan kylläkin diagnoosia syvästi epäillä. Painon kyttäily siis saadaan unohtaa; kaksivuotisneuvolassa sitten taas mittaillaan.

Pikkupöllö on huikea persoona. Tällä hetkellä hiteintä poppii on leikkiä, että korvaan lentää kärpänen, äänitehosteiden kera, toki, bzzzz vain. Se on sitten äidin kaivettava suurin elkein pois, ja homma toistuu joskus kymmenkunta kertaa putkeen. Erityisen (vähän) hauskaa, kun yritetään epätoivoisesti saada lasta rauhoittumaan unille. Joita siis nukutaan enää yhdet (surullisen lyhyet) päivällä ja (onneksi vähän pidemmät ja usein jopa ehyet) yöllä.

Kirjat ovat edelleen kovassa käytössä. Kristiina Louhen Ainon kanssa on yksi tämänhetkisistä suosikeista, ja siitä etenkin kolme sivua.

Ihan höpö poika!

Tyttöä harmittaa

Äiti lohduttaa

 
Näitä tahkotaan edestakaisin antaumuksellisesti. Hassulle pojalle naureskellaan kovaan ääneen, höhöhö. Että se pönttö seisookin potassa! Sitten istutaan vakavana sylissä. Tytöllä on paha mieli, harmittaa, itkettää, suututtaa. Onneksi äiti pitää kädestä, heijaa, paijaa ja lohduttaa. Tätä tilannetta mietitään pitkään ja käydään monta kertaa läpi. Ja äiti tietysti pitää kädestä kiinni ja silittelee.

Toinen lemppari on uusi potkumopo, jolla huristellaan pitkin poikin. Sänkyyn se ei ole vielä päässyt, vaikka muutaman kerran olisi ollut kipeästi kaipuu kainaloon.

Välillä taluttaen

Ostosten purkaminen on edelleen ihanaa, jännittävää ja riemukasta. Joskus jääkaappiin päätyy laadunvalvonnan kautta kulkeneita tarvikkeita.

Say ch... butter? Hymyä!

Tiedättekö Doidyn? Jep, se trendikäs bisfenoliton muovimuki. Kallellaan oleva muoto (kuulemma) helpottaa juomaan oppimista, kun lapsi näkee mukin sisällön paremmin. Tiedä häntä, uskon lapsen kuin lapsen oppivan juomaan aikanaan mukin muodosta riippumatta; itselleni tärkeintä oli tuo bisfenolittomuus. "Tavallinenkin" myrkytön muovimuki olisi kelvannut, tämä nyt vain sattui olemaan ensimmäinen eteen osunut. Läpinät sikseen, pointtikin tässä oli: Muki siis on juomishelppouden takia kallellaan, mutta Pikkupöllö kaipaa nykyään lisähaastetta veden lipittämiseen. Mukista voi juoda ainoastaan "väärinpäin", eli mahdollisimman vaikeasti.

Kuva täältä

Kiipeilyyn ihastunut lapsukainen kapuaa ketterästi tuoleille ja virnistelee mielissään, kun kylkeen liimautuu välittömästi aikuinen. Tätä kuvaa otettaessa taidot edistyivät pöydälle kiipeämiseen. Go, aivotärähdys! Pitänee lopettaa blogiin kuvailu.

Täsä mää ny istun

Aina yhtä avulias Pikkupöllö auttaa touhukkaana pihahommissa(kin). Kyllä siirtyy litratolkulla vettä vauhdikkaasti, kun pikkukätösin roikutaan apuna kastelukannun kahvassa kiinni. Onhan kottikärryilykin paljon antoisampaa, kun kaksin työnnetään.

Taimipaketit nippuun

Iskäääää!

 
Pihalla mätetään kaksin käsin marjoja suuhun. Herukanpenteleet ja karviaisketaleet jäivät kahta puskaa lukuun ottamatta melkein tyhjiksi, mutta suklaakirsikkaa ja omenaa sekä metsämustikkaa ja villivattua tulee sitten senkin edestä, metsämansikat ja mesimarjat napsittiin jo. Joka ulkoilukerralla kierretään tutkimassa vakipaikat, sormi ojossa nam nam nam! tuonne seuraavaksi ja vitamiinia poskeen.

Laiska Energiatehokas poimija istuvi mättähällä

Suklaakirsikkaa

Typykkä on edelleen kiinni äidissä, välillä ahdistavuuteen asti. Toisinaan huudetaan kyllä ihi, ihi, ihiäkin (isi), mutta etenkin väsymyksen yllättäessä vain äiti kelpaa. Uhmailuakin on aina välillä ilmassa, voi äitiparka.

Siitäkin syystä äidille kuuluu näin välimerkkipaalun kunniaksi orastavaa hermoromahdusta, alkavaa burn-outtia ja oireilevaa alakuloa. Yksi iso työrupeama on takana, toinen valtaisa edessä ja paniikinomaisella aikataululla, kuinkas muutenkaan. Luonnoskansio paisuu raakileista, jutuntyngistä ja julkaisemista vailla olevista teksteistä, joista on jotenkin mystisesti kadonnut maku, taika ja ajatus. Survotaan siis nyt tähän samaan vielä pihapäivitys, niin saadaan edes jotain julkaistua.

Viikonloppuna oli taas talkoot, ja vaikka äidin olikin ihana huhkia hiki hatussa helteessä (ah, alliteraation auvoa!), kun lapsi viihtyi mumman (meikätytön mutsi) seurassa - kerrankin ihan ilman äitiä -, niin voimat ovat kyllä taas ihan totaalisen loppu. Pihan kivimuurit on nyt piimäkylvyin hoidettu sammalta odottamaan, risusavotta on valmis ja autotallissakin on jo liukuoville kiskot. Lisäksi Perusinsinööri pääsi isänsä kanssa uistelemaan, mistä en tietenkään yhtään valita(, koska yhtäänhän en ole katkera siivous-, kokkaus-, lapsenhoito- ja anopinviihdytysnakista). Hyvä vain, että pääsi vähän kalalle, kun ei hälläkään reppanalla ylenpalttisesti ole Omaa Aikaa ollut.

Oliko meillä orgiat? Muistaako joku?

Tulevana viikonloppuna onkin sitten mummon hautajaiset. Raskasta reissautumista ennen pitäisi vielä ehtiä vaatekauppaan, oh joy on top of joy. Sovituskoppiantipatiat kasvavat jo etukäteen.

Loppukevennykseksi, jottei vallan sorruttaisi jälleen vain valittamaan, kerron erinomaisen hupaisan tarinan ja miehen ylistyslaulun. Moitteetta ja nuhteetta äitiydestään selvinnyt naishenkilö, nimi muutettu, päätti hemmotella itseään lähestyvän juhlapäivän kunniaksi uudella Kuren kynsilakalla*. No, sävy Lychee ei jotenkin ollutkaan ihan napakymppi, kun naishenkilömme sitä iltahämärissä innostui testailemaan, joten räyhästi veti hän ranskismanikyyriin sielun synkkyyttä vastaavaa sävyä.

Nakkiräpylä

Taapertaessaan sitten myöhemmin yömyöhällä testiareenalta, aka sohvalta, palauttamaan lakkaputeleitaan kiltisti paikalleen vessan peilikaappiin lipsautti hän sitten yhden (1) kahdesta (2) pullosta lattialle. Todennäköisyyslaskentaa harrastaneet, pähkinä purtavaksi: Oletetaan, että lattia on musta. Kynsilakkapulloja on litslätslitsi ja musta. Mustasta on jäljellä jämät, litsi on juuri korkattu. Kumpi lattialle putoaa?

Kuvatodisteita en jäänyt tarinani tueksi kokoamaan, vaikka sekin pikaisesti välähti mielessä kuuratessani paniikissa, hysteerisenä ja itku kurkussa kovettuvaa kynsilakkaa seiniltä, lattialta, peiliovista ja listoista. Eheyttävä loppuhuipennus: sisään astuu koiran iltalenkiltä saapuva mies, joka passittaa vaimon nukkumaan ja jää hinkkaamaan lattialaattoja seuraavan vuorokauden puolelle höyrypesurilla.

Mitä opimme tästä? Elä sie immeinen yritä, rupsaha rauhassa vaan. Tai älä ainakaan käytä kynsilakkaa, ennen kuin olet nukkunut univelkasi pois. Tai hommaa ainakin pirun mukava mies.


*Tästä joskus enemmän, jos ehdin/jaksan/viitsin.