Kaikki on suhteellista, paitsi aika. Aika venyy, paukkuu, valuu sormien välistä, tekee mielivaltaisia loikkia ja katoaa nopeammin kuin euronrippeet tilinpohjalta. Äsken oli sydäntalvi, paukkupakkaset ja uuden elämän ihme; nyt on kolea ja vetinen syysaamu ja pieni ihminen, joka hallitsee ajan kulkua kerkeävine sormineen ja vaativine syliinnostokäskyineen. Minne katosi kesä? Minne jäi Oma Aika? Ajan vähäisetkin ennustettavissa olleet suhteet vääristyivät lopullisesti.
Kun lapsi ei nuku päiväunia eikä juuri viihdy omissa oloissaan (paitsi kiskoessaan seinästä ja natustellessaan sähköjohtoja), äidin oma aika kutistuu olemattomiin. Sitähän äitiys on, mutta kuulemma jotkut saavat juoda päiväkahvinsa rauhassa, yksin, siunatussa hiljaisuudessa, omiaan puuhaillen. Ei sillä, että katkera olisin. Mutta jos joskus vaikka ehtisi blogia päivittää... Nimim. Kyllä mä varmaan kerran viikossa jotain kerkeen raapustaa.
Viime vuonna tähän aikaan keitin itselleni jättimukillisen kaakaota, sitä sellaista, johon tulee noin puoli levyä suklaata sekaan (ja jokunen keittelyaikana maisteltu pala, jotta saadaan maut varmasti kohdilleen), ja istuin sohvalla katselemassa syksyn hiipimistä pihaan. Nyt piilotan Pikkupöllön povariin ja lähden ihmettelemään putoavia lehtiä, metsänreunassa syöksylentoa harjoittelevia pikkulintuja ja kesän viimeisiä kukkia. Suhteellisen hyvä vaihtoehto sekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Antaa paukkua!