sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Rakas rimppakinttu rimpula

Pikkupöllön 1-vuotis- ja 4-kuukautisneuvola on nyt onnistuneesti takanapäin. Alkuvuodesta painokäyrä notkahti, mutta nyt pahin syöksykierre oli katkennut. Taktiset mitat tällä kertaa olivat 82,2 cm (ei sillä, että tarkkaan mitattaisiin) ja 9,7 kg (ihan itse pyöristin, kun en jaksanut viiden gramman tarkkuudella muistaa [huono äiti].), eli hoikka tyttö Pikkupöllö on vieläkin. Tosin, kuten neuvolatäti totesi, mieluummin näin päin kuin yleistyvää ylipainoa. Ruoka kuitenkin maistuu, ruokahalun tulokset näkyvät potassakin (useita kertoja päivässä) ja tyttö syö monipuolisesti. Liikkuupa sitten hurjan aktiivisesti (tämän voin todistaa) tahi on luonnostaan hoikka (harmillinen  kohtalo!), normaalisti tuntuu kuitenkin muuten kasvavan. Katsotaan, mitä puolitoistavuotisneuvolan neuvolalääkäri sitten heinäkuun lopulla on mieltä.

Vauvanpalleron alta on kuoriutumassa aikamoinen persoona. Pikkupöllö

- rakastaa kenkiä, hattuja, huiveja ja laukkuja (myös äit'muorin jumppa-alusta käy hartiahuiviksi ja pikkupöksyt hatuksi), vaikka ei olla mitenkään ohjattu moiseen (ja äidillähän ei ole missään nimessä liikaa kenkiä, mistä fiksu lapsi voisi johtopäätöksiä kenkien merkityksellisyydestä tehdä)

- haluaa nähdä suuhun, kun toinen syö (ruokahalua enemmän herättäviäkin näköaloja voisin keksiä)

- työntää kauppareissulta tulevan ja halia odottavan Perusinsinöörin seinälle juostessaan tutkimaan ostoskasseja (ikuiset traumat tuli isäparalle)

- rakastaa kirjoja, kiviä ja kukkia (ÄITINSÄ TYTTÖ!)

- pesee ihan innoissaan hampaita (ikävä piirre pikkulapsessa, niin kovin olisin tahtonut edelleen joka päivä tästä taistella) ja pukee Ihan Itse kaikkea mahdollista ja mahdotonta, etenkin päähän ja jalkoihin

- ei riisu aluksi vihaamiaan aurinkolaseja ja lätsää sitten millään, kun päästään sisätiloihin; kauppareissut vedetään koleesti pleksit päässä ihan starameiningillä

- on periaatteessa jo kuiva satunnaisia (väsy)lirauksia lukuun ottamatta

- ei silti halua missään nimessä pissata ulos vaan aina pitää päästä potalle - vieraat potat ja pöntöt sopivat, mutta ei siis missään nimessä ulos; olisihan se hienon neidin habituksen vastaista

- pöristelee ruokapöytää pitkin viinirypäleenpuolikkaalla, mikään muu hedelmä tahi marja ei tähän tehtävään kelpaa

- vetää ihan innoissaan aurinkokuivattua tomaattia, kapriksia ja nyttemmin myös oliiveja, mutta fetan erinomaisuus ei vielä ole avautunut

- on oppinut käyttämään (itse keksimiäänkin) viittomia, kun sanat eivät riitä; myös nyökkääminen ja päänpudistaminen onnistuvat - käsittämättömän ihanaa, kun viimein pystyy kommunikoimaan lapsen kanssa

- alkaa olla hyväksynyt sen tosiasian, että väsyneenä täytyy mennä nukkumaan, ja loppuhuipennukseksi

- haluaa halata, kun istuu kakalla (?!).

Näihin mielikuviin, näihin tunnelmiin.

10 kommenttia:

  1. Mä niin symppaan sun tytärtä. En itsekään suostu puskapissalle kuin äärimmäisessä hätätilassa (l. lentokoneen pakkolasku johonkin viidakkoon, jossa ei ole viemäröintiä. Mitään muuta ei lasketa hätätilaksi.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että meidän pottapisteessä on liian hyvä palvelu. Toisaalta vessalukemisen jaloa taitoa ei voi oppia liian aikaisin.

      Poista
    2. Niin no jos siellä vielä halataankin :D

      Poista
    3. Luomisen tuskaan auttaa hellyys! ;)

      Poista
  2. Ihana postaus :) mä niin muistan ton vaiheen kun äidin suuhun piti nähdä ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tämä piirre alkaa olla katoamaan päin! Joskohan kohta saisi vessarauhankin... ;)

      Poista
  3. Voi kuulostaa söpöltä pöllönpojalta :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Useimmiten olen kanssasi samaa mieltä... ;) Ei tosi, ihana lapsi. (Useimmiten.)

      Poista

Antaa paukkua!